Rye bread and half Daughters -strength bread were the basis of a meal,that kept the Daughters forest people from starvation and cold in the hinterlands.

Parhaina vuosina antoikin palomaa ruista niin paljon, että aittojen hinkalot täyttyivät yli äyräiden ja viljaa riitti Ouluun asti myytäväksi. Näiltä ajoilta on peräisin puhtaasta rukiista leivottu paksu ruispulla. Se oli todella komea, yhteen pullaleipään meni taikinaa parin kolmen kilon verran. Paulaharjun mukaan sillä oli leveyttä pari korttelia ja paksuutta puolen korttelia. Ei ollut rukiista puutetta, sillä suuren talon leipähäkissä saattoi olla kerralla kymmeniä tällaisia muhkeita reijättömiä leipiä. Mutta metsätkin ehtyivät ja kruunu kielsi kaskenpolton 1800-luvun puolivälissä. Tuli puute leivästä ja Kainuu muuttui äkkiä nälkämaaksi. Kotipelto ei paljon antanut, mitä nyt ohraa jonkin jyvän. Ruis oli hankittava Oulusta asti, mistä sitä käytiin tervalla vaihtamassa. Rukiin vähetessä pieneni myös leipä. Ruispullien rinnalla ruvettiin leipomaan puolivahvoja reikäleipiä. Niitä ei tuotu tuoreena pöytään, sillä Jumalan viljaa oli syötävä säästellen, saattoihan alati uhkaava halla tehdä siitä lopun milloin tahansa. Leipien annettiin kuivahtaa pari päivää ja pitempäänkin, jolloin ne sopivasti nijoutuivat, tulivat puolikuiviksi ja sitkeiksi; oli taloja, joissa emäntä toi leivät pöytään vasta kolmannella viikolla.

In good times, the burnt land gave so much rye that the bins overflowed and excess grain was sold in Oulu. In these times the huge bread was made from pure rye flour. It was truely beautiful, and one bread took three kilos of dough. According to Paulaharju, it was a block long and a half block wide. There was never a lack of rye flour, as a large household bread-stores always had dozens of stout holeless breads. But when the government forbade burning in the middle of 1800's, bread became scarce and Kainuu quickly became a land of hunger. The home fields did not produce enough, perhaps just a few grains of barley at best. Rye flour had to be transported in from Oulu, where it was exchanged for pine tar. (The main industry in those days, not just in Kainuu but all over Finland. Oil wells and the demise of wooden ships gradually phased the industry out, and logging / pulp & paper industries took over.)

Vanhojen ihmisten huonoilla hampailla ei tällaisen nijoutuneen leivän pureskelu käynyt päinsä. Siksipä otettiin avuksi tavallinen kimpihöylä, jolla vedeltiin leivästä lastuja. Lastut koottiin vasituiseen kangaspussiin, josta niitä oli mukava pistellä suuhun, kun mieli teki. Muori useammin leipäpussiin turvautui, ukillahan oli puukkonsa, jolla hän saattoi omiksi tarpeikseen leipää veistellä. Leipäpussilla oli kyllä muitakin käyttäjiä. Pienemmät lapset kävivät ahkeraan sitä verottamassa. Vain suurimmissa napataloissa oli kaikkina aikoina ruista niin paljon, ettei leipään tarvinnut sekoittaa ohraa eikä petäjää.

It was hard for older folk to chew on the hard, dried Finnish bread. This is where an ordinary wood plane came in handy to shave off chips. The chips were placed in a cloth bag, (kind of like rye tortilla chips) from which it was nice to have a snack whenever the mood struck. The women and children ate from the bag, but men would pull out their ever-present puukko knife and shave off pieces. Only the more wealthy homes had enough rye flour that they never had to mix in barley or pine flour (petäjää).

Muitten oli tehtävä leipänsä saatavilla olevista aineista. Kun ruis ei enää riittänyt yksistään leivän aineeksi, oli sitä jatkettava ohralla ja emännät leipoivat hapanta ohrasekaleipää. Rukiin loputtua tehtiin leipää paljaasta ohrasta. Vähäväkisen eläjän pöydässä ei hyvinäkään aikoina ollut muunlaista leipää, sillä viljan ostoon ei rahaa riittänyt. Ohra antoi leivälle oman arominsa eikä hapattaminen suinkaan pahentanut leipää, päinvastoin leipä säilyi hyvänä, sillä hapatettu ohra ei häälly. Ohran hapattaminen vaati kyllä tekijältä taitoa, muuten leivästä tuli kitkerää ja väkevää. Hapanta ohraleipää ei muuten pidetty kovin suuressa arvossa.

Everyone else had to make do with whatever was available. When rye flour began to run out, the women would add barley and make sour mixed flour bread. When the rye flour ran out, the bread was made from plain barley. Small families did not have other types of bread even in good times, since grain was too expensive to buy. Barley gave the bread a special aroma, and souring never made it worse, quite the opposite, the soured bread did not go bad as quickly. But souring barley bread required a considerable amount of skill, otherwise the bread became bitter and strong in flavour. Sour barley bread was never the bread of choice.

Mustalainenkaan ei suostunut povaamaan, jos maksuksi tarjottiin hapanta ohraleipää rukiisen sijasta. Mutta myöhemmin tuli tästäkin leivästä herkkuleipä. Kalle Juntunen Hyrynsalmelta sanoi vanhan ajan hapanta ohraleipää muistellessaan: »Sehän oli nautintoaine eikä leipä», ja ympäri Suomussalmen pitäjää retkillään kierrellyt Kiantokin huudahtaa »Porokirjassaan»: »Ja uskottekos herraslukijani, että ohramöykky ja voiviipale maistuu herkulta mokomankin mökin pöydältä, jolla ruskeatakkiset särpimiä kilvoittelevat.»

Not even a gypsy would tell your fortune if you offered barley bread as payment instead of rye. But in later times, even Barley bread became special. Kalle Juntunen recalled that "It was not bread, but something special," that tasted great with slivers of butter and washed down with something good to drink.

II »HUPA HUTTU, VIEPÄ VELLI, RIESKA KAIKISTA KAVALIN : Vaikka viljaa oli ja siitä jauhojakin saatiin, ei koskaan ollut varmaa, miten pitkälle sitä riittäisi. Teit minkä teit, jokainen ateria vei osansa, sillä vilja oli ravinnon kulmakivi. Suurissa taloissa, joissa oli paljon ruokittavia, kului jauhoja ja leipää päivittäin arvaamattomat määrät. Lisäksi raskas työ ja ankara ilmasto vaativat osansa, heikoilla eväillä oli turha yrittää. Ei ole ihme, että jauhot pyrkivät aina loppumaan kesken. Tilanne oli tuttu lähes jokaiselle emännälle.

"Comical friend, takes thin porridge, flat bread trickiest of all." Even though grain was available and flour could be made, it was never certain how long it would last. Whatever you prepared, each meal took its share, since grain was the cornerstone of nutrition. A large family used an incredible amount of flour. On top of that, hard work and the cold took their share, and without good food, it was useless to even try. No wonder that the flour was always about to run out. The situation was the same for almost every housewife.

Missä hyvänsä kokoonnuttiin, vuodentulo oli yleisin keskustelunaihe. Riittäisikö vilja yli kylmimmän ajan? Huonoina viljavuosina ja tavallisinakin alkoi kevätpuolella usein nälkä kovistella. Sen varalta oli varminta pitää talossa aina petäjäjauhoja, kun kerran korpimailla elettiin. Leivän jatkoa oli jostakin saatava ja silloin kuului pettu huhmarin jyske taloistakin.

Wherever we gathered together, the topic was always what the new year would bring. Will there be enough grain over the coldest period? In poor harvest times and good, it was always best to keep some pine flour on hand, since we lived so far in the woods. It was imperative that when bread ran out, something was available to eat. In those times, the sound of pine bark pulverizing could be heard even from houses.

Kuva 4. Vilja leikattiin entisaikaan sirpillä. Viikatteen käyttöä pidettiin aluksi syntinä, se kun tuhlasi viljaa ja jätti tähkäpäitä polettaviksi. Mutta isojen talojen suurille ruispelloille eloviikate kuitenkin löysi tiensä, koska leikkuutyö sillä sujui paljon entistä tehokkaammin. Kokenut niittomies laittoi ranteidensa tueksi nahasta tai villalangasta tehdyt rannekkeet. Kovasinta eli liippaa pidettiin saappaanvarressa.

Grain was harvested with a sickle. However, it was at first considered a sin because it wasted the grain by leaving some to be trod upon. But in larger homes it found common use in the rye fields because it was efficient. A professional had a leather brace on his wrists and a whetstone on the side of his boot.

Kuva 5. Nälän varalta oli varminta pitää aina talossa pettujauhoja.

Keväämmällä kyllä taas tultiin toimeen, kun oli saatavissa tuoretta kalaa ja hyvää viiliä, vaikka leipä pöydässä olikin petäjäistä. Vanhat kertovat niistä ajoista: »Ei o]lut täällä varaa halveksia petäjäleipää niin kuin jotkut etelän ihmiset erehtyivät kertomaan ja kirjoittamaan. Olisivat tulleet tänne syksyllä eivätkä keväällä niinkuin tavallisesti kävi. Sillä syksyllä taloissa oli tarjolla herkullista potturieskaa, selvää rukiista leipää, erilaisia teoksia eli piirakoita sekä monenmoisia kukkoja.» Kuvaavaa on, että petäjäinen taikina sai leipojalta saman siunauksen kuin rukiinenkin, mutta nisutaikinaa ei ollut tapana siunata.

In the springtime we could manage, because fresh fish was available, and good yogurt, even though there was pine bread on the table. We didn't have the luxury to speak badly of pine bread the way some in the south had made the mistake of speaking or writing. They should come here in the fall rather than springtime. In the fall we could offer excellent potato flatbread, pure rye bread, pies, and stuffed breads of all kinds. It was common to bless the dough for pine bread the same way as rye bread, but dough for treats never got blessed.

Vuosisadan alussa tilanne alkoi helpottua. Silloin alkoivat metsätyöt ja mökkiläisillekin avautui ainakin jonkinmoinen ansiomahdollisuus. Savottahankkeilla saatiin ostetuksi jauhosäkki ja niin pikkueläjänkin pöytään ilmestyi vihdoinkin selvää leipää, monen kohdalla ensi kertaa elämässä. Vaikeita aikoja tuli vielä 1900-luvullakin, mutta petäjän avulla selvittiin niidenkin yli nykypäivään, valkoisen leivän aikakauteen. Rukiinviljely väheni hiljalleen lähes olemattomiin. Ymmärrettävää se onkin, sillä se teetti paljon työtä, sitoi viljelysmaan pitkäksi ajaksi ja silti vaivan palkkana useimmiten oli sekä määrältään että laadultaan perin heikko sato.

Around the turn of the century, the situation began to improve. At that time, logging was begun and even for the small farmer, the possibilities began to open. With the money from logging, we could buy a sack of flour and the poorest could now afford ordinary bread, in many ways, for the first time in their lives. Although there were hard times in this century, with the help of pine flour, we got over them easily up to today, the era of white bread. Rye farming slowly died out, and no wonder, it was hard work. Also, it tied up a field for a long time and often the harvest and grain quality was poor.

EI LOPU LEIPÄ VAKASTA, KUN HERRA SIUNAA

Bread never runs out when the Lord blesses

Leivän saanti ei ollut kylväjän päätettävissä. Lujinkin uurastus oli turhaa, jos luonto ei ollut ihmisen puolella. Se sai korven asujan tuntemaan omien voimiensa mitättömyyden ja myöntämään, että jokainen jyvä oli Luojalta saatu lahja. Viljaa ja leipää kohtaan tunnettiin niin suurta arvonantoa ja kunnioitusta, että se tuli näkyviin lähes kaikkialla. Jo elonkorjuu osoitti, että käsiteltiin Jumalan viljaa. Vilja leikattiin sirpillä melkeinpä korsi kerrallaan, niin että jokainen jyvä tuli talteen. Maahan varisseet tähkäpäät koottiin tarkasti, ei pelkästään jyvien. takia vaan myös siksi, ettei Jumalan viljaa vahingossakaan olisi joutunut jalkoihin poljetuksi.

Bread was not something the sower had any control over. If nature did not help you, it was useless to even try. It got the wilderness inhabitants to appreciate the uselessness of reliance on ones own efforts and to confess that each grain was a gift from God. Grain and bread were given the highest honor and it was apparent in almost everything.

Hyrynsalmelta kerrotaan, että isäntä elopellolla näki kuinka joku leikkuuväestä astui tähkän päälle. Se järkytti häntä niin, että hän vielä pirtin kahvipöydässä istuessaan päivitteli: »No jo, kun tähkän polkivat». Leipää ei koskaan saanut panna pöydälle nurin päin. Sellainen olisi tiennyt leivän loppumista talosta. Ei leipää saanut laittaa lattiallekaan. Jos sinne leivänpalanen vahingossa putosi, se oli heti syötävä.

A story of a Hyrynslami farmer illustrates how highly grain was thought of. When a cutter stepped on some grain, he got so upset that he still muttered about them "stepping on the grain," at coffee.

And you could never put bread upside down on the table. That would have meant that bread would run out of the house. And it was never allowed on the floor either. If a piece fell on the floor, it had to be eaten immediately.

Monet emännät aloittivat leivän murtamalla siitä ensimmäisen palasen ja vasta sitten rupesivat leikkaamaan veitsellä. Jos joku iltasella aikoi aloittaa uuden leivän veitsellä leikaten, sanottiin: »Älä herätä lampaita.» Tämän sanonnan alkuperästä ei ole oikein selvää tietoa. Joidenkuiden mielestä se on pelkkä sanonta, jotkut uskovat sen liittyvän lammasonneen.

dDaughters Courting About At FINNISH BREAD: A ShortHistory of osurvival in the Nort Wonderful hern Woods.i t Wonderful Wonderful t Wonderful Wonderful dDaughters Courting About At FINNISH BREAD: A ShortHistory of osurvival in the Nort Wonderful hern Woods.v d Daughters